Viivi Pitkänen

Muistan aina olleeni lapsenuskossa. Minulla oli haasteita lapsena aika paljon, mutta nyt tähän todistukseen en halua niitä käydä avaamaan.

Teininä menin kasteelle. Mutta pian kasteen jälkeen kuitenkin aivan kun olisin unohtanut koko asian. Luovuin uskosta ja muistan miten pilkkasin uskovia.

Kun olin 16-vuotias niin minut huostaanotettiin Jyväskylään nuorisokotiin. Itsetuhoisuuden ja päihteiden käytön takia. Siellä meno meni vaan hurjemmaksi ja muistan sen että ahdisti olla selvinpäin ja jossain kohtaa ei osannut oikein nauttia asioista ilman alkoholia, siitä tuli osa elämää. Välillä oli hyviä aikoja ja pystyin hetkeksi muuttamaan elämää parempaan suuntaan, mutta sitten taas sama jatkui, ja olin ikään kuin sidottu. Niin kuin olinkin. Välillä olin psykiatrisessa hoidossa muun muassa itsetuhoisuuden takia.

Kävin välillä terapiassa. Se ei kuitenkaan auttanut koska oma mieli oli vilpillinen siinä määrin, ettei ollut aikomusta mennä totuudessa itseensä ja miettiä mitä pakenin niin kovasti ja yrittää sitten lopettaa päihteiden käyttöä. Kävin läpi lapsuuden asioita terapiassa, mutta ei sekään auttanut, kun ei ollut halua katsoa omia virheitä, vaan syytin toisia omasta käytöksestä.

Myöhemmin Jumala armossaan eheytti myös näistä vaikeista kokemuksista. Järjestys oli vaan väärä. Ja kun näin sanon, ehytymisestä, niin olen kokenut Jumalan eheyttävän voiman juuri ihmissuhteiden kautta. Tavallisen arjen keskellä. Ei aina mitään yliluonnollista kokemusta, vaan uskon, että kaikessa eheytymisessä ja hyvyydessä on Jumalan käden jälki.

Sain ihanan lapsen joka rauhoitti elämääni paljon. En vielä kuitenkaan palannut heti uskoon. Muistan että kirjotin paperille Jumalalle kirjeen, missä luki, että en halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Muistan että suuri syy oli, että ajattelin Jeesuksen jollain tapaa inhoavan naisia. Tämän paperin allekirjoitin.

Kuitenkin Jeesus taisi ottaa sen haasteena, koska muutama päivä sen kirjeen kirjottamisen jälkeen istuin sohvalla kunnes yhtäkkiä tunsin miten joku olisi sytyttänyt valot sisimpääni ja siinä sitten olin ikään kuin yllätettynä, en voinut paeta mihinkään enkä selitellä mitään. Kaikki ajatukset ja teot olivat valossa. Ja nämä ajatukset eivät kestäneet tätä valoa. Siinä hetkessä ymmärsin, että Jeesus on todellinen.

Muistin yllättäen niin kirkkaasti että olen joskus ollut uskossa, aivan kuin joku sumu olisi pyyhitty muistin tieltä. Pelkäsin niin paljon, että olin tehnyt jotain anteeksantamatonta. Minun on vaikea selittää sitä tilaa minkä itsessäni koin, tunsin, että olin kuollut. Kokeilin kasvojani ja mietin miten yhtäkkiä kaikki loppui ja ymmärsin miten kuoleman edessä ei kukaan ystävä, isä tai äiti voi auttaa, vaan silloin ihminen on yksin. Pelkäsin että oli pilkannut Pyhää Henkeä ja tunsin syyllistävän äänen sydämessä, en korvin kuultavaa ääntä, vaan ikään kuin tosi voimakkaan ajatuksen, että nyt ei ole enää mitään mahdollisuutta.

Juoksin sitten keittiöön ja oli sellainen kauhu, että se on peruuttamatonta.

Huusin Jeesusta apuun muistan että kaaduin siihen lattialle ja huusin että anna anteeksi Jeesus, jos vielä kerran armahdat minut, niin palvelen sinua koko loppu elämän. Ja heti näiden sanojen jälkeen tunsin miten valtava rakkaus tulvi sydämeeni, ja mikä helpotus se olikaan. Siinä aivan kuin heräsin eloon uutena ihmisenä.

Kesti kuitenkin kauan saada varmuus siitä että olen pelastettu. Valtavat syytökset, joskus ihan yliluonnollisia pahoja kokemuksia oli, mutta aina Jeesus auttoi ja vapautti. Sanaa lukemalla aloin kasvaa enemmän. Ilman raamattua olisin siinä samassa tulessa, missä pelkäsin että en voi olla armahdettu. Yksi esimerkki on tämä: olin yhtenä päivänä kotona ja tunsin Jumalan rauhallisen läsnäolon. Sitten koin sisimmässä ”äänen” eli sen vahvan ajatuksen, ettei se ole Jumalan läsnäolo ja vaikka olisi, niin et ole armahdettu koska nytkin pilkkaat Pyhää Henkeä kun epäilet Jumalan Henkeä pahaksi hengeksi. Sitten avasin Raamatun ja sieltä aivan pomppasi sanan paikka ”Se armo jossa te olette, on Jumalan totinen armo.” Ja taas Jumalan totuus voitti valheen ja pääsin eteenpäin ja aina kun epäilin, niin Jeesus taas auttoi uskomaan ja viimein saan uskoa täysin olevani pelastettu, mutta kasvu jatkuu tietysti muulla tavalla.

Sen vielä kerron, että kun olin jonkun aikaa ollut uskossa, niin olin bussissa rattaiden kanssa ja joku toinen äiti kyseli siinä jotain, en muista mitä koska ahdisti hirveästi ja sain paniikkikohtauksen, hiki nousi otsalle ja halusin vaan nopeasti pois bussista, muistan kun sydän hakkasi ja naama punaisena poistuin bussista. Hävetti tosi paljon. Tuntui kuin olisi ollut leima otsassa kaikesta siitä vanhasta, jota nyt olen tässä todistuksessa vähän avannut. Sitten, en osaa selittää sitä muuten, kuin että minut ”vietiin” luontopolulle. Jeesus näytti minulle rukouksen jonka olin jo unohtanut. Siinä olin teini ja olin rukoillut sen rukouksen juuri samassa kohtaa missä nyt seisoin. Ja siinä rukouksessa sanoin: ”Jeesus, jos koskaan päästän sinusta irti, älä sinä päästä minusta irti”, ja oli sellainen tuntu siinä, että olin päästämässä irti. Jeesus ei silti koskaan päästänyt.

Nämä oli ne ”kohokohdat” eheytyminen on todellisuudessa ollut hidasta, mutta hyvää. Mieli ja sydän on ollut rikki, mutta vähitellen olen saanut mennä eteenpäin.

Hän etsii yhä meitä, rikkinäisiä ja monin tavoin vajavaisia. Eikä kyse ole siitä, että meistä tulee täydellisiä, vaan Hän, joka on täydellinen, voi syntistä ihmistä auttaa. Yhtä lailla hän haluaa sinut pelastaa ja parantaa, ja antaa ikuisen rauhan sinun sydämeesi. Se rauha on todellinen ja kestää kaikki myrskyt. Jeesus tosiaan elää ja voit sen kokea yksinkertaisesti pyytämällä Jeesusta sydämeesi.

Viivi Pitkänen