Taija Valkeinen

Lapsuuteni sain kasvaa uskovassa kodissa, isän, äidin ja kahden veljeni kanssa. Tuolloin olinkin varsin viattomassa lapsenuskossa. Hengelliset kokoukset, pyhä koulut, lastenleirit ja jopa kirjeitse käytävä lasten raamattukurssi tulivat minulle varsin tutuiksi. Muistan vielä alakoulun viimeisillä luokilla kuinka luin iltaisin ennen nukkumaan menoa aina Raamattua ja muistan senkin että joka kerta sen lukeminen toi kyyneleet silmiini. Kuivin silmin oli mahdotonta Raamattua lukea.

Sitten tuli teini-ikä vastaan ja kaikenlainen maailmallinen tarjonta alkoi houkutella. Tuohon aikaan unohtui minulla Raamatun lukeminen ja rukoukset. Halusin vain ottaa hengellisiin asioihin välimatkaa ja elää kuten ”tavalliset” ihmiset, eikä niin kuin vanhempani, koska olin alkanut jollakin tavalla häpeämään uskovaisuutta ja hengellisiä asioita.

Tällä tavalla se elämä sitten lipui eteenpäin vuosi vuodelta ja ”sain” elää erossa Jeesuksesta, kuten olin halunnutkin. Kunnes koitti se aika elämässäni jolloin koin voimieni olevan lopussa. 25-vuotiaana, kahden tyttären äitinä ja aviovaimona alkoi elämä painamaan päälle monin eri tavoin. Molemmat tyttäreni sairastuivat 4-vuotiaina lastenreumaan, joka vaikutti molemmilla myös silmiin. Hoidot olivat raskaat ja ne osoittautuivat toisella tyttärellämme jopa melko tehottomiksi. Mieheni terveys reistaili masennuksen ja pahojen iskiasvaivojen kourissa, asuntovelallisina taloutemme alkoi olla melko tiukilla työttömyyden ja sairauksien vuoksi.

Erään kerran sitten vaan murruin itkemään vanhemmilleni vaikeaa tilannettamme, vaikka olinkin yrittänyt olla vain kovana ja jaksaa arkea eteenpäin hammasta purren. Uskova äitini siihen sitten esitti ratkaisuksi rukousta ja kysyi että voisivatko he rukoilla asioidemme puolesta siinä hetkessä. Suostuin kyllä rukoukseen, vaikka itse en siihen osallistunutkaan. Kuuntelin vain kun äiti ja isä rukoilivat puolestamme kotimme keittiönpöydän ääressä.

Tästä ei mennyt kuin hetki, kun meillä oli taas varattuna keskus-sairaalassa nukutus ja operaatioajat tyttäriemme sairauden hoitoon, mutta sairaalassa ultratessa  lääkäri totesi kuinka mitään operoitavaa ei enää ollutkaan. Myöskin tyttäriemme silmät olivat täysin puhdistuneet sairaudesta! Mielenkiintoista oli että ennen tätä sairaalakäyntiä 4-vuotias tyttäremme oli kertonut nähneensä yöllä unen, jossa oli enkeli. Kun kysyin tytöltä miltä tuo enekeli näytti, osoitti hän keittiömme seinällä riippuvaa Jeesusta ristillä roikkumassa. Tuo risti oli laitettu kotimme seinälle vain kuin muistona lapsuudesta, mutta nyt risti ja Jeesus alkoi puhumaan aivan uutta sanomaa sydämmelleni.

Minulle tuli tämän ihmeparantumisen jälkeen kova synnintunto, aivan kuin Pietarille nähdessään Mestarinsa ihmeellisen kalansaaliin. Minä joka olin kääntänyt selkäni Jumalalle, hävennyt Jeesusta ja elänyt oman sydämmeni halujen mukaan, olin nyt tässä elävän Jumalan armon edessä, kun Hän näytti voimansa ja todellisuutensa minullekkin syntiselle. Tästä alkoi kova kaipauksen ja kutsumuksen aika, joka sai päätöksensä toisena pääsiäispäivänä 2006. Tänä ylösnousemuksen päivänä minä ja mieheni saimme herätä kuoleman unesta, kun saimme molemmat antaa elämämme Jeesukselle ja syntyä uudesti ylhäältä.

Jumala auttoi meitä ja mieheni masennus parantui, sekä taloustilanteemme korjaantui kun saimme molemmat töitä. Vanha elämämme haudattiin kasteen hautaan pari kuukautta tästä eteenpäin ja sinä samana syksynä sain myös täyttyä Pyhällä Hengellä.

Tästä tapahtumasta on nyt pian 14 vuotta ja Jumala on ollut uskollinen. Vaikka helppoa tietä ei olla meille Jeesuksen opetuslapsille luvattu, niin siitä huolimatta saa olla kiitollinen siitä että saa elää kaikkivaltiaan Jumalan lapsena ja Jeesuksen yhteydessä tätä elämää, mihin ikinä Hän meitä kutsuukin.

Taija Valkeinen,
helmikuussa  2020.